Lähdin työelämään 1980-luvun lopussa hyvin koulutettuna ja täynnä tarmoa. Olen aina pyrkinyt eteenpäin ja nauttinut muutoksesta ja haasteista. Ennen 2010-lukua en ole koskaan hakenut töitä, vaan tekemäni valinnat ovat johdattaneet minut työpaikasta toiseen. Nousujohteinen ja mielenkiintoinen ura on ollut minulle keskeinen osa elämääni, johon on mahtunut ihana perhe ruuhkavuosineen.
Jälkikäteen mietittynä vaaran merkit olivat ilmassa, mutten osannut tulkita niitä ennen kuin oli liian myöhäistä. Lopulta minä, tarmokas työtä rakastava nainen sai keräillä itsetuntoaan ja työidentiteettiään kynnyslistan alta. Kun sain ties monennenko yt-menettelyn jälkeen lähteä, kollegani luuli minun vitsailevan. Työnantaja pysytteli poterossaan, eikä pystynyt hoitamaan asioita silmästä silmään, vaikka sen kuvittelisi kuuluvan asiantuntijaorganisaation johtajuuteen. Puolen vuoden irtisanomisajan järjestelin kirjahyllyäni, koska minulla ei ollut enää mitään järjellistä kehitettävää. Tuntui pelkästään nöyryyttävältä, nöyryytetyltä ja epäonnistuneelta. Tuntui myös kohtuuttomalta, vaikka järjen tasolla osasin selittää itselleni, että kenelle hyvänsä voi käydä näin. En osannut kuvitella mitä edessä vielä olisi. Tuttuun tyyliin otin työnhaunkin haasteena, jonka päätin päihittää.
En madaltanut vaatimuksiani, vaan hain oman osaamistasoni työpaikkoja, joita ei ollut todellakaan joka oksalla. Pian huomasin, että sama kaava toistaa itseään. Työ menee finaalissa melkein poikkeuksetta nuoremmalle työnhakijalle, rekrytoinnin sijasta päädytään konsulttitoimistoon tai sitten talon sisältä ilmestyy yhtäkkiä ”musta hevonen”. Samalla työnantajat, minun tapauksessani etenkin julkisella puolella käyttivät työnhakijoita tulevien projektien ilmaisina konsultteina.
Rekrytointiprosessi toisensa jälkeen keskittyi osaamisen ja motivaation kartoittamisen sijaan asiantuntijatyön tekemiseen raportteineen ja esityksineen. Kaikki tämä materiaali jäi vapaasti työnantajan käytettäväksi. Kukaan ei edes ehdottanut, että tästä työstä maksettaisiin erillinen palkkio.
Pääkaupunkiseudulla asuinpaikkani maakunnassa laskettiin miinukseksi, koska kaltaiseni ihmiset kuulemma muuttavat takaisin kotikonnuilleen ensimmäisen sopivan työtehtävän avauduttua. Miinuslistalla oli myös perhe, ja lähes täysikäiset lapseni, jotka eivät pärjäisi arkipäiviä ilman äitiä. Tuntemillani miehillä vastaavaa ongelmaa ei ole, vaikka työpaikka sijaitsisi ulkomailla. Lisäksi kavahdettiin korkeaksi arvioitua aiempaa palkkatasoani, kysyttiin avioliittoni kestoa ja digiosaamistani sekä pohdittiin, voisiko viime aikoina yksityisellä puolellakin uraa tehnyt työntekijä mukautua virkamieheksi. Työpanokseni sijaan keskityttiin siihen. mikä minussa mahtaa olla vikana.
Kun olin kahlannut melkein tusinan verran tämän kaltaisia työhaastatteluja, sain tyystin toisenlaisen rekrytointiprosessin jälkeen työpaikan yksityiseltä puolelta. Yksinkertaisella matematiikalla; jos minun kokemukseni työnhausta yli 50-vuotiaana on tällaista, ilmiön tulee olla suurempi.
Nimimerkki ”Innostus tarttuu – ikä ei”
